En minä jaksanut. Ei minusta ollut siihen vieläkään. Lopetin koulun, sen saman, jo toiseen kertaan. Kun en vaan pystynyt. Ihan järjetöntä miten normaali lukujärjestys voi ahdistaa ihmistä niin paljon. Ja välimatka, kotoa poissa oleminen. En saanut itseäni junaan viikko sitten sunnuntaina. Silloin piti mennä. En pystynyt. Itkin vaan ja jäin. Mietin yöt ja päivät mitä teen. Lopulta sanoin että luovutan. Minä luovutan - miten pahalta se tuntuu myöntää, ettei vieläkään kykene. Miten kauan tämä masennus aikoo viedä voimiani? Millon se antaa minun jatkaa elämääni? Millon taas muistan millainen ihan oikeasti olen, ilman että se joku sisälläni muovaa ja vääristää minut ihan erilaiseksi, väsyneeksi ja kiukkuiseksi ihmiseksi? Se tekee minut hulluksi, kun edes normaaleita askareita ei tahdo aina jaksa suorittaa. Nyt olen taas vailla mitään järkevää suunnitelmaa. Eikä sekään tunnu hyvältä.
Voi sinua...
VastaaPoistaTuttu tilanne, samankaltaisen edessä olin itsekin syksyllä. Jatkaminen ja luovuttaminen eivät kumpikaan tuntuneet hyviltä vaihtoehdoilta, mutta pakon edessä päädyin jälkimmäiseen. Ei tuntunut hyvältä, ei, tuntui kamalalta.
Aika pian minulle ehdotettiin järkeväksi suunnitelmaksi sitä, että pyrkisin kaikin jäljellä olevin voimin parantumaan, apua saaden. Tähän suunnitelmaan takerruin, ja nyt elämässäni ei ole muuta päämäärää kuin parantuminen - että sitten joskus aikojen päästä voisin, pystyisin ja saisin toteuttaa unelmani. Tuohon aikaan haluan uskoa, vaikka tuntuu, että sen saavuttamiseen menee sata vuotta...
Lähetän sinulle halauksen, muistutuksen siitä, että et ole yksin, vaikka jokaisen tuska onkin yksilöllistä. Toivon sinulle voimia, hellyyttä ja huolenpitoa.
Kiitos sanoistasi. Se on aina helpottavaa tietää ettei ajatuksineen ole yksin ja että ne ehkä kumminkin ovat normaaleja kaikessa kummallisuudessaan. Se tässä rasittaa, kun olen samassa tilanteessa uudestaan vuoden jälkeenkin. :´(
VastaaPoistaNiin, joskus pitää ottaa uusiksi, aikalisä, lisäaikaa. Varmasti tuntuu kurjalta, ehkä epäreilultakin. "Miksi minun pitää, kun muiden ei tarvitse? Miksi minä jumitan tässä yhä vaan, kun samaan aikaan muut elävät elämäänsä täysin rinnoin?"
VastaaPoistaMutta totta on se, että joskus on vain hyvä, jos ymmärtää luovuttaa ja ymmärtää tehdä sen ajoissa. En tietenkään ole mikään sanomaan, mutta minusta tuntuu, että sinulla oli nytkin sellainen tilanne, jossa luovuttaminen oli paras ratkaisu sekä nykyhetken että tulevaisuuden kannalta. Kipeänä ei pysty tekemään hommia, vaikka kuinka haluaisi (ja myös minä tiedän, kuinka typerältä, kurjalta ja luopiolta olo tuntuu silloin, kun joku siellä sisällä määrää oman tahdon yli).
Toivon, että jatkosuunnitelmasi eivät ole liian kauan avonaisia, että tulee jotain, mikä kantaa ja tuo helpotusta ahdistukseen. Toivon, että sinulla on mahdollisuus levätä ja omien voimien mukaan tehdä mukavia asioita, jotka eivät ahdista. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Kiitos <3 Blogisi lukeminen on muuten myös rauhoittavaa. Kirjoitat kauniisti:)
VastaaPoista