Lähdin uudelleen mökille viime perjantaina. Saareen, tummanruskeaan hirsimökkiin kallion päällä. Oli ihanaa. Oli niin hiljaista, etten muista vastaavaa. Korva lepäsi, sielu lepäsi ja silmäkin. Jos jotain kuulin, se oli tuuli ja laineet kallioita vasten. Joskus lokki tai kuikka. Mutta pääosin ei ollut edes niitä. Ja minä nautin. Olin niin onnellinen. Sellaisia hetkiä, joiden ei koskaan tahtoisi loppuvan. Ettei ne koskaan menisi pois. Ja silti ne menee. Aika on kummallista. Tahtomattani koitan taistella sitä vastaan. Ja turhaan, sen järki tietää. Elän kuitenkin usein enemmän tunteella.
Viikonlopun vietin mökillä ihanan ystäväni kanssa. Pitkän tapaamistauon jälkeen rupateltavaa riitti. Perjantai-illan ja lauantain vietimme nautiskellen rauhasta, vaihdellen kuulumisia, makoillen aurinkoisella kalliolla ja lueskellen. Lauantai-iltana seuraan liittyi ystäväni poikakaveri. Istuttiin kalliolla, kynttilän valossa elokuun pimeässä yössä. Grillattiin ja jälkiruoaksi paistettiin muurinpohjalettuja. Höpöteltiin ja hoettiin vuoron perää, kuinka ihanaa onkaan.
Sunnuntaina soudettiin pois saaresta ja autoiltiin Kuopioon. Vietettiin päivä ystäväni kotikaupungissa. Käytiin kahvilassa ja syötiin jäätelöä. Sisutettiin mielikuvituksella uusia asuntojamme. Molemmilla muutto häämöttää. Nukuttiin kahden tunnin päiväunet, kun ei enää muuten jaksettu. Juotiin vielä kahvit ja hyvästeltiin. Sitten suunnistin juna-asemalle. Sieltä saapui poikaystäväni ja meidän matka jatkui taas mökille. Siellä rentouduttiin keskiviikkoon saakka. Aamupäivällä soudettiin pois. Taas kohti venerantaa. Ja sitten yllätti sade, oikein rankan puoleinen. Autolle päästessä oltiin yltäpäältä märkiä. Edes kassista ei meinannut löytyä kuivaa päälle. Hauskaa kuitenkin oli, eikä onneksi edes sairastuttu uudestaan.
Nyt taas kaupungissa. Sotkuisessa kodissa, jonka pieniä neliöitä valtaa muuttolaatikot. Inhottava epäjärjestys. Sekava tunne. Ihana uusi koti tiedossa, mutta vaikea luopua ensimmäisestä omasta. Maanantaina alkaa koulu. Hui, kuinka jännitän!
