En ole kirjoittanut aikoihin. Tuntuu etten saa muodotettua tunteitani ja ajatuksiani sanoiksi saati lauseiksi. Välillä on ollut ihan hyvä, jopa onnellinen. (Lienee lääkkeen vaihdolla merkitystä...) Ja sitten kun luulee olevansa taas askeleen lähempänä parantumista, alkaa se sama kuristus ja ahdistus. Outo väsymys ja voimattomuus. Joka murentaa itsetuntoa, minua, ja häntäkin, luulen.
Ollaanhan tässä vähän edettykin. En enää juurikaan istu suihkun lattialla itkemässä hysteerisesti, pääsemättä omin avuin pois. Mutta aina pohjalla tuntuu, ettei tämä koskaan lopu, ettei mitään tapahdu, eikä minusta koskaan ole mihinkään, eikä tule mitään.
Olen koko viikonlopun kävellyt ympäri asuntoa osaamatta tarttua oikeen mihinkään järkevään ja hyödylliseen. Olin minä tänä aamuna kuntoilemassa jo ennen yhdeksää (ja siitä olen kovasti ylpeä,) mutta muuten olen nukkunut ja syönyt ja huokaillut. Ennen kaikkea huokaillut!
Ja kuitenkin on minulla taas unelmia. Ja kun on unelmia - jotain mitä haluaa saavuttaa, jotain minne on menossa - on jo paljon. Ja silti ne samat asiat, unelmat, jotka toisina päivinä tuntuvat kantavan, taas toisina päivinä tuntuvat niin merkityksettömiltä, ettei niiden takia ainakaan jaksaisi ottaa yhtään askelta eteen päin.
Illalla on sauna. Huomenna koulua. Vielä minä tästä selviän. Selviänhän?
